Raimo Saarinen

Toisessa Ajassa

Hanna Råst ja Raimo Saarinen tutkivat näyttelyssään “Toisessa ajassa” ajan kulumista ja kuinka se ilmenee erilaisilla pinnoilla, esineissä ja kertomuksissa. He ovat kiinnostuneet sykleistä ja ajattomuudesta, ja miten nämä puolestaan yhdistyvät muistoihin sekä kuvitteluun tulevasta. Näyttelyä varten Råst ja Saarinen ovat valmistaneet toisistaan erillisiä teoksia, jotka kuitenkin asettuvat muodoltaan ja aiheeltaan vuoropuheluun keskenään.

14.8.2023. Roihupelto, Helsinki. 

R: Miten päädyimme ajan kulumisen teemaan?

H: Meitä yhdistävä tekijä on ollut kiinnostus raunioihin ja post-apokalyptiseen, ihmisen jälkeiseen aikaan, jossa luonto ottaa vallan ihmisen rakentamasta. Se mitä rakennetaan hajoaa ja on jatkuvassa muutoksessa. Mietin miten taiteilijana voin nopeuttaa ajan kulumista, kelata suoraan kulumaan valmistamalla raunion ilman, että se ajan kanssa ensin muuttuu sellaiseksi. Millainen suhde teoksillasi on aikaan ja miten se näkyy niissä?

R: Olen ajatellut eroosiota ajan kulumisen ilmentäjänä. Miten hidas ja samaan aikaan pysäyttämätön voima muovaa planeettaa erittäin pitkien aikojen kuluessa. Käytän esimerkiksi vettä ja veden virtausta imitoidakseni eroosiota keraamisten esineiden pinnassa. Eroosio on ollut voimakkaasti teosteni lähtökohta, kuinka kuvata aikaa eroosion avulla. Kuinka jäljitellä sitä jälkeä mitä se tuottaa.

H: Tuo jäljittely on tuttua myös omasta työstäni. Loikkaan eheän vaiheen yli suoraan rapistuneeseen. Haluan nopeuttaa prosessia, poimia aikajanalta tietyn kohdan ja asettaa sen esille visuaalisena muotona. Olen kiinnostunut arkeologiasta ja pohtinut kuinka maa muistaa ja säilöö. Kuinka maan sisällä oleva esine nousee lopulta pintaan. Tällöin se on myös jotain vierasta, koska se on konkreettisesti toisesta ajasta, joka on meille tuntematon. Pidän tuosta tuntemattoman ja vierauden elementistä.

R: Minua kiehtoo myös maan sisältä löytyvät esineet. Esineet, jotka ovat samaan aikaan vieraita, mutta selvästi ihmisen rakentamia ja sitä kautta tuttuja. Kun esine näyttää vieraalta tai sen funktiota ei tunne, se mahdollistaa mielikuvitusleikin ja erilaisten todellisuuksien kuvittelun.

H: Voisiko sanoa, että aika on aina vieras? Koska menneisyys ja tulevaisuus ovat kummatkin meille tuntemattomia. Joudumme aina kuvittelemaan mitä on ollut tai tulee olemaan. Näen töissäsi tätä vierauden teemaa, koska vaikka niissä on jotain tuttua, viittaavat ne samalla johonkin aikaan mikä on tuntematon.

R: Mitä enemmän mietin aikaa, sitä kehollisemmaksi ja henkilökohtaisemmaksi se muuttuu. Koen suurimman osan rakennetusta ympäristöstä ja esineistä jollain tapaa vieraaksi ja etäiseksi. Ehkä se saa katsomaan asioita ulkopuolelta ja eri kulmista. Tämä hetki missä eletään, tuntuu aina jotenkin poikkeukselliselta, vaikka sama poikkeuksellisuus toistuu joka sukupolvessa.

H: Vaikka ajatellaan, että tiedämme koko ajan enemmän, niin silti elämme syklisyydessä. Se on lohdullinen ajatus, ettei mikään ole pysyvää. Palaan taas ajatukseen ihmisen jälkeisestä ajasta. Se näyttäytyy lohdullisena, koska se muistuttaa hetkellisyydestä ja keskeneräisyydestä.

R: Se jatkuvuus ja syklisyys on samaan aikaan pelottava ja lohdullinen, se pyyhkii pois tämän hetken, mutta samalla ajan jatkumisessa on jotain lohdullista. Ihmisen historiassa yhteiskunnat ovat aina romahtaneet jossain vaiheessa, mietin milloin omamme on siinä pisteessä.

H: Olin keväällä residenssissä Roomassa. Mietin kuinka Rooman valtakunta on romahtanut ja kuinka siitä on jäljellä vain rippeitä ja muistumia. 

R: Tuosta tulee mieleen ne arkeologiset löydökset ja rakennukset, joita on jäljellä. Miten moni asia rakennettiin pysyväksi, että ne kestävät vähintään tuhat vuotta. Miksi rakennukset nykyään kestävät vain murto osan tästä? Voiko se kertoa suhtautumisestamme tulevaisuuteen ja yhdistyä siihen, miksi post-apokalyptinen kuvasto on niin yleistä.

H: Ehkä nopea syklisyys mahdollistaa sen kuvittelun, koska voimme nähdä jonkin rakennuksen nousun ja tuhon elinikämme aikana. Se helpottaa ajattelua siitä mitä vieras tulevaisuus voi olla. Huomaan että oma tekeminen pyrkii jonkinlaiseen vastarintaan tuon nopeutuneen ajan syklin kanssa. Vaikka tiedostan ristiriidan siinä, että pikakelaan suoraan siihen raunioon sen sijaan, että tekisin teoksen, joka saisi ajan saatossa rapistua.

R: Teen samoin. Jokin ajan kuluttamassa pinnassa kiehtoo minua.

H: Me toimitaan ajassa mikä on kiihtynyttä, sen nopeutetun syklin sisällä. Se aika missä elämme väistämättä vaikuttaa siihen mitä ja miten teemme. Nyt leikkaamme suoraan rapistumaan tai ajan kuluttamaan hetkeen pikemmin kuin siihen hetkeen, kun jokin on uutta.

R: Siinä haluaa säilyttää sen rapistuneen hetken. Kun käsittelee omassa työssä tätä nopeutunutta sykliä ja aikaa, niin se on sen muutoksen prosessointia.

H: Ja reagointia siihen millaisessa ajassa elämme jonkun menneen tai tulevan ajan peilaamisen kautta. Minulle hitaan rapistumisen prosessit tuovat rauhaa ja vastapainoa, vaikka itse teokset sitten valmistuvatkin nopeammin kuin rapistuva aika.

R: Se on minusta kaunista, kun on pitkäikäisiä ja kestäviä materiaaleja, kuten kivi tai puu jne, jotka kuluvat mutta toimivat. Kuinka niissä näkyy se aika ja vuosisadat. Tuota kulumaa näen ympäristössäni tosi vähän ja kaipaan sitä, mutta ehkä se on myös jonkinlaista nostalgiaa.

H: Pidän myös siitä, että asioilla on tarina tai historia taustalla ja nuo kulumat antavat niistä vihjeitä. Miten ihminen, muut lajit ja luonto ovat vuorovaikutuksessa tilojen ja asioiden kanssa, ja sitä kautta niille syntyy jonkinlainen narratiivi.

R: Se kertoo myös arvostuksesta tekemistä ja materiaaleja kohtaan, kun ajatellaan jonkin kestävän sukupolvia. Minua kiehtoo myös muiden kun ihmisten aika, tai se miten aika näyttäytyy kun sitä tarkastelee erilaisten kasvien kautta. Käytän kasveja, koska ne kuvastavat erilaista pysyvyyttä tai ajattomuutta.

H: Mikä on ajatonta? Minulle tulee ajattomuudesta herkästi mieleen jokin staattinen, mutta kasvithan eivät ole lainkaan staattisia. Niissä on vahvasti läsnä se syklisyys ja muutos. Ehkä siksi ajattomuus on jotain ajan ulkopuolella olevaa.

R: Se on ihanaa, miten aika näyttäytyy eri lailla eri elämän vaiheissa, eri päivinä, ja miten joku hetki voi tuntua eri pituiselta eri henkilöille.

H: Työssäni muistojen teema on vahvasti läsnä ja miellän, että myös muistot ovat ajattomia. Vaikka ne voivat liittyä johonkin tiettyyn aikaan ja paikkaan, niin silti ne eivät oikein kuulu mihinkään, elävät ajan ulkopuolella ja muokkautuvat aina kun muistelemme. Se on jotain liikehdintää ajan ulkopuolella.

R: Ne muodostuvat aina uudestaan tässä hetkessä ja silti ne ovat jotain mennyttä.

Kiitos sponsoreille Denios ja Joutsen. Taiteilijoiden työskentelyä ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahasto ja Taiteen edistämiskeskus.

Raimo Saarinen (s. 1984),valmistui Taideyliopiston kuvanveiston koulutusohjemasta 2017. Sitä ennen 2011-2014 hän opiskeli keramiikka- ja lasimuotoilua Aalto yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakolussa sekä 2010 kuvanveistoa Ateenassa. Raimo käyttää veistoksissaan kasveja ja maata. Hän haluaa teoksillaan herättää kysymyksiä ilmastossa ja ympäristössä tapahtuvista ihmisten aiheuttamista muutoksista. Hänen teoksiaan on mm. Valtioneuvoston, Kirpilän, Kuvataideakatemian ja Emma-museon kokoelmissa.

raimosaarinen.com

instagramissa raimosaarinen

TOISESSA AJASSA

8.9.2023-5.1.2024

Raimo Saarinen